Onko kukaan teistä koskaan ajtellut, miten muutos, oli se sitten asiaa kuin asiaa koskeva suuntaan tai toiseen, saadaan aikaan?
Isänmaassamme, kuten kaikkialla muuallakin läntisessä maailmassa, näytellään poliittista teatteria. Demokratia sinne ja tänne on aivan yleinen vaatimus kansakunnissamme, jonka varjolla aloitetaan sotiakin, jos muuta naamiota niiden todellisille syille ei jakseta keksiä.Ottakaamme huomioon fakta, että käsityksiä, jopa yleisiä sellaisia, on aivan yhtä monta kuin käsittäjääkin. Muinaisessa Kreikassa esimerkiksi demokratia, kansanvalta, tarkoitti, että vapaat miehet saivat äänestää, eivät suinkaan kaikki mahdolliset hiipparit, kuten nykyisissä länsimaissa. En ole tutkinut historiaa tarpeeksi tietääkseni millainen oli todellisuudessa naisten asema tai edes lieneekö kukaan sitä oikeasti tutkinut. Indoeurooppalaisissa kielissä on vain yleistä, että maskuliini sisältää myös feminiinin, joka taas sulkee maskuliinin ulkopuolelleen joten mies tarkoittaa myös ihmistä. Näin on myös kreikan kielessä ”anthropos”= mies, ihminen. Siksipä antropologian nimi ei voi olla gynekologia, sillä se viittaisi ainoastaan naisiin. Urologiaa ei myöskään voi antropologiaksi kutsua, sillä se sisältäisi myös naiset.
No, offtopic sikseen. Palataanpa alun poliittiseen teatteriin. Varsinkin Suomen monipuoluejärjestelmässä, kuten myös JewSA:n kaksipuoluejärjestelmässä jossain määrin, on rakenteellisia vikoja. Mietitäänpä milloin viimeksi olisi eduskunta saanut aikaan merkittävän muutoksen. Eikö tule mitään mieleen? Ei mikään ihme, sillä niitä ei yksinkertaisesti ole. Kaikki puolueet ajavat nimittäin samoja asioita, riippumatta siitä, kuinka työväen- tai porvaripuolueiksi ne profiloituvat. Tietysti meille on jo koulussa opetettu, että äänestäminen ja yhteiskuntaan vaikuttaminen (miten se parlamentarismin avulla tapahtuisikaan?), ovat tärkeitä asioita, sillä keskusta haluaa maanviljelijät valtaan, vasemmistoliitto työläiset ja kokoomus yrittäjät. Jotta illusio toimivasta demokratiasta olisi täydellinen, täytyy olla myös muutamia protestipuolueita, kuten persut, vihreät tai jokin kommunistien ihmeellinen liitto. Nämä menevät eduskuntaan, jonne ainakin muutamia heistä pääsee, sillä onhan ääni ”vapaa”, hymistelemään ja laukomaan näennäisen kriittisiä kommentteja pääpuolueiden agendaa mahdollisesti jopa tahtomattaan ajaessaan ja tukiessaan. Itseasiassa he seisovat siis muutoksen esteenä.
Koko järjestelmä on suurella vaivalla rakennettu, ettei minkäänlaista muutosta vain pääsisi valtaa pitävien harmiksi milloinkaan syntymään ja tavallinen kansa taas uskoisi sen olevan mahdollista. Muutoksia toki sionistien miehittämän hallinnonkin toimesta tapahtuu, kuten taannoinen liittyminen EU:hun osaksi suurempaa kansainvälistä hallitusta, mutta tämäkin oli valmiiksi käsikirjoitettu heti Kekkoslovakian päättymisen jälkeen. Muutokset tapahtuvat vain siis valtaa pitävien toivomaan suuntaan. Jos joku toivoo jonkin kansallistamista, on hän automaattisesti juntti patriootti, joka ei vain tajua mistään mitään, vaikka asia olisi juuri päinvastoin. Kaikki tämä vain vahvistaa yleistä mielikuvaa toimivasta demokratiasta, joka todellisuudessa on oligarkiaa eli harvainvaltaa.
Kaikki tämä saataisiin näennäisesti korjattua perustuslain muutoksella, jonka mukaan vain yksi kausi eduskunnassa olisi sallittu. Näin ei tarvitsisi katsella televisiosta tai lehtien sivuilta Mauri Pekkarisen iänikuisesti omahyväistä tai Elisabet Rehnin itseriittoisen tärkeää naamaa. Tämä kuitenkin loisi ennen pitkää, ellei heti alusta, vain uuden puoluejärjestelmän, jota johdettaisiin valtaa pitävien toiveiden mukaisesti erilailla kuin nykyistä vastaavaa. Todellisen muutoksen mahdollisuus olisi jälleen neutraloitu ja järjestelmän konservatiivisuus muutamilla liberaaleilla kasvoilla varmistettu.
Ainoa mahdollisuus todelliseen muutokseen on täydellinen vallankumous. Valitettavasti verettömiä vallankumouksia ei ole olemassakaan, mutta veri vaatii mahdollisuutta vuotaa, ei sitä muuten olisi olemassakaan. Meille on tietysti opetettu sodan ja kaikenlaisen väkivallan olevan väärin tilanteesta riippumatta ja näin itsekin jollain tavalla uskon, mutta valitettavasti elämme todellisuudessa, jossa väkivallan tarve aika ajoin nousee esiin. Olisiko meillä niin sanotusti itsenäistä ja länsimaalaista Suomeakaan ilman suurta sankaria Eugen Schaumannia ja Bobrikovin surmaa?
Väkivalta ei kuitenkaan ole vielä tämän ajan ratkaisu, vaan ensin on ihmisiä herätettävä todellisuuteen ja nykyistä suoraan sanoen rikollista järjestelmää horjutettava. Miten jokainen voi toimia hyvän asian puolesta, on olla äänestämättä missään vaaleissa, vaikka se tärkeältä tuntuisikin. Tämä ”tärkeys” on nimittäin vain osa järjestelmää ja opetettua, ei synnynnäistä kenellekään. Jos haluat oikeasti vaikuttaa, on parempi heikentää systeemiä ja jättää kokonaan äänestämättä, oli asia sitten mikä tahansa. Protestiäänen (Aku Ankka) jättäminen on toiseksi paras vaihtoehto, mutta on aina parempi muille ihmisille, jos heitä ei harhauteta uskomaan demokratian toimintaan edes niillä. Onhan niitä vaihtoehtoja tietysti, mutta oikeasti, väliäkö sillä, kun kaikkien perimmäinen sisältö on aivan sama.
Kauheaa tekstiä, moni varmasti ajattelee ja jättää oikeudenmukaisuuden sikseen. Tiedän kyllä, että tekstini on nykyiselle hallinnolle vaarallista ja siten myös ”rikollista”, voihan se pahimmassa tapauksessa aiheuttaa muutoksen. Tämä onkin ensimmäinen askel tuodessani tärkeää asiaa tuttavapiirini ulkopuolelle, mutta onpahan edes se nyt otettu. Itse aion mennä asiani kanssa loppuun asti. Miksi aloittaakaan matkaa, ellei tarkoitus ole päästä perille? Tämä ”rikollinen” teksti varmaan herättää nykyhallinnon väkivaltayksikön, sikojen eli poliisin, kiinnostuksen ja minut asetetaan syytteeseen jonkin tekaistun lain ja rikosnimikkeen perusteella tai sitten nykyhallinto luottaa luomansa kulttuurin ja koulujensa vahvuuteen, eivätkä usko esittämäni vaihtoehdon leviämiseen tarpeeksi laajalle ja käyttävät minua esimerkkinä demokratian toimivuudesta ja äänestämisen tärkeydestä. Que sera sera, tapahtui mitä tapahtuu, pointtini on todistettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti